1)Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken, 
päivänsäde viimeinen. 
Hämärä jo metsään hiipi,
päivänsäde kultasiipi 
aikoi juuri lentää eestä sen. 
Kun menninkäisen pienen
näki vastaan tulevan,  
se juuri oli noussut luolastaan. 
Kas menninkäinen ennen
päivänlaskua ei voi, 
milloinkaan olla päällä maan. 
  
2)Katselivat toisiansa,
menninkäinen rinnassansa, 
tunsi kummaa leiskuntaa. 
Sanoi: poltat silmiäni,
mut en ole eläissäni 
nähnyt mitään  yhtä ihanaa! 
Ei haittaa vaikka loisteesi
mun sokeaksi saa, 
on pimeässä hyvä asustaa. 
Käy kanssani niin
kotiluolaan näytän sulle tien, 
ja sinut armaakseni vien. 
  
3)Säde vastas: Peikko-kulta, 
pimeys vie hengen multa, 
enkä toivo kuolemaa. 
Pois mun täytyy heti mennä, 
ellen kohta valoon lennä, 
niin en hetkeäkään elää saa! 
Niin lähti kaunis päivänsäde,
mutta vieläkin, 
kun menninkäinen öisin tallustaa, 
hän miettii miksi toinen täällä
valon lapsi on, 
ja toinen yötä rakastaa.